Lepaalta Islantiin on yllättävän lyhyt matka!

Elämä on siitä kummallista ja samalla ihanaa, ettei koskaan oikein voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu tai mistä sitä itsensä löytää. Oma koulunkäyntini on ollut hieman sanoisinko - no, säästöliekillä, kun meneillään on niin paljon kaikenlaista. Luokkamme ensimmäinen vuosi koulua on  kuitenkin periaatteessa käyty ja nyt jäljellä onkin oikeastaan enää valinnaiset aineet ja työssäoppimisen jaksot. Mahtavaa on, että työssäoppimisjaksoja voi suorittaa ulkomaillakin - vaikkapa Islannissa!

Fridheimar on perheyrityksenä toimiva tomaattitila noin tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista. Fridheimarissa kasvatetaan kirsikka-, luumu- ja "tavallisia" tomaatteja vuoden ympäri neljässä suuressa kasvihuoneessa, jotka lämpiävät geotermisellä energialla, eli Islannin tuliperäisen maan syvyyksien lämmöllä. 

Alueella on niin paljon maalämpöä tarjolla, että sillä lämpiää Fridheimarin lisäksi Islannin suurin kurkkuja tuottava kasvihuone, yksi suuri mansikkkaa tuottava kasvihuone, leikkokukkia tuottava kasvihuone ja tietenkin muutaman sadan ihmisen kodit, koulu, päiväkoti, kunnan talo, kahvila, huoltoasema ja läpi koko vuoden auki oleva ulkomaauimala! Tuossa yläkuvassa sitä höyryä tulla tupruttaa. Ja nämä kasvihuoneet eivät ole pieniä, vaan tuhansien neliöiden kokoisisa!

Lämpöenergialla lämmitetään vettä, jotka sitten näitä putkia myöten kulkevat kasvihuoneita lämmittämään. 

Ja mitä löytyy sitten kasvihuoneiden sisältä? Ainakin hyvin kansainvälisiä työntekijöitä. Täällä on islantilaisten lisäksi töissä puolalaisia, brittejä... En edes muista mistä kaikkialta ihmiset onkaan kotoisin. Työntekijät asuvat tilan vuokra-asunnoissa ja muodostavat oman tiiviin yhteisönsä. Mukaan porukkaan pääsee mukavasti, kunhan osaa itse heittäytyä ja on kiinnostunut muista ja tekemisestä. Toki uutta tulokasta aluksi arvioidaan vähän kauempaa, mutta niinhän se aina on. 

Kasvihuoneesta löytyy myös Kekkilä! 

Fridheimarissa tuotetaan itse omat tomaattikasvit omalla taimistolla. Ensimmäisenä päivänä pääsin tomaattivauvoja hoitamaan. Ennen esikasvatettujen pikkutaimien istuttamista kasvualustat kastellaan likomäriksi. Multaa taimistolla ei ole ollenkaan muutamaa basilikaruukkua lukuunottamatta, vaan tomaatit kasvatetaan siemenestä isoksi basaltista tehdyssä kivivillassa, joka varastoi ja pidättää vettä aivan eri tavalla kuin mikään maa-aines. Kasvualustasta voit lukea lisää valmistajan sivuilta. Ilmeisesti kasvualustat voi tomaattielämän jälkeen vielä kierrättää tiiliksi! 

Alla tomaattivauvat odottamassa isompaa villalaatikkoa. 

Fridheimarissa tomaatit vartetaan. Tomaattikasvista tulee sillä tavalla vahvempi. Siksi tomaatintaimissa on valkoiset nipsut varsissa. Tomaatin varttamien on aikamoista käsityötä. Ja niin oli myös tomaatintaimien siirtäminen uusiin kasvuvilloihinsa, mutta ainakin urakan päätteeksi tiesi tehneensä jotain! Ensimmäinen päivä ja muutama sata tomaatintainta purkissa!

Olen jutellut paljon Fridheimarin omistajapariskunnan kanssa, ja selvä on, ettei kasvihuoneyrittäjän päivissä oikein tunnu olevan tarpeeksi tunteja. Kun minä lähdin työpäivän päätteeksi kotiin, jäivät muut vielä ratkomaan kasvihuoneen tuholaisongelmaa. Kasvihuoneeseen oli päässyt kehittymään ansarijauhiaisongelma (Trialeurodes vaporariorum), joka täytyy jotenkin ratkaista. Nuo jauhiaiset ovat pieniä valkoisia lentäviä ötököitä, jotka imevät kasvin nesteitä ja kuljettavat kasveja vahingoittavia virustauteja. Alla tomaatin päällä niitä näkyy. Kypsille tomaateille niistä ei sinällään ole haittaa, toki ne on ennen pakkaamista pestävä. Mutta jos ongelma pääsee leviämään hallitsemattomasti, lopulta tomaattikasvit kuolevat. Yksi neljästä kasvihuoneesta ruiskutettiin  kokonaisuudessaan erityisellä saippuavedellä (vähän niinkuin meikäläisten mäntysuopa) ja muutaman viikon päästä ruiskutus tehdään uudelleen. Josko asia sillä ratkeaisi. Islannin kasvihuoneissa käytetään yleensä biologista torjuntaa, vaikka tilat eivät luomutiloja olisikaan. Islannin kasvihuoneissa on vähemmän kasvitauteja tai tuholaisia Euroopan vastaaviin verrattuna, saarella elämisen yksi hyvistä puolista! 

Tomaattikasvien hoitaminen vaatii paljon ihmistyövoimaa. Fridheimarissa on 10 000 tomaattikasvia, joten hommia kyllä riittää. Toisena työpäivänä poistin tomaateista ylimääräisiä lehtiä, jotta valoa ja ravinteita riittäisi kypsyville tomaateille ja vanhojen kasvien sekaan istutetuille nuorille kasveille. Tomaatti on aikamoinen liaani! Se saattaa kasvaa yli 10 metrin pituiseksi. Se ripustetaan kasvihuoneeseen istuttamisen yhteydessä narusta kattoon, jotta kasvi saa tarvitsemansa tuen kasvun aikana. Tomaatin ensiksi kehittyneet kukat tuottavat tietenkin ensimmäisenä myös hedelmän (tomaatin) ja aina keräämisen ja kasvamisen mukaan kasvia lasketaan narun kanssa katosta alaspäin jotta tomaatit on helpompi kerätä. Aika mahtava sademetsäpusikko. Vaikka ei siellä tietenkään sada, tomaattia kastellaan tihkuletkuilla suoraan kasvin juurelle. 

Yläkuvassa vasemmalla rivistön se puoli, josta olen katkonut lehdet pois noin silmien korkeudelta. Tomaatissa pitää olla noin 18-20 lehteä vuodenajasta riippuen, jotta kasvihuoneessa pysyy oikeanlainen kosteustasapaino. Oikealla yläkuvassa hieman puskaisempaa tomaattia, josta lehtiä ei ole vielä poistettu. No, tuli sekin tehtyä työpäivän aikana ja vähän lisääkin. Alla vielä lähempää tomaatit rankoineen. Jokaisesa rivivälissä on kiskot, joihin voidaan laittaa vaunut vaikka noiden lehtien lattialta siivoamiseksi tai astioille tomaattien keräämiseksi. 

Täytyy sanoa, että niska-hartia-alue ei ole ollenkaan ollut täällä kipeä, kun saa jatkuvaa jumppaa. Samoin käsivarret ja jalat alkaa kyllä äkkiä voimistumaan. Ensimmäisinä päivinä huomasin kyllä että vettä täytyy juoda koko ajan, muuten nestehukka yllättää välittömästi. Tiedät sen kun päähän alkaa särkemään. Tämäkin tuli kyllä koettua. Yllättävän äkkiä kasvihuoneessa työskentelyyn kuitenkin tottuu. Jossain vaiheessa oma kehokin tasapainottuu, eikä tarvitse ihan joka viides minuutti olla juomassa. Mutta on se vaan ihana hetki kun jossain vaiheessa päivää kasvihuoneen valot sammuu. Ah. Aikamoisesti ne silmään loimottaa meinaan. Kaikki toimii tietokoneohjelmoinnin kautta. Valot, kastelu, ravinteet, ikkunat... Ihmisiä pitää vielä erikseen käskeä :D. 

Näiltä kasvihuoneilta lähtee Islannin kotimarkkinoille 1000 kiloa tomaattia päivässä! Kolmas työpäiväni alkoi tomaattien pakkaamisella. Täällä kaikki työntekijät tekevät kaikkia hommia. Ei ole siis mitään erityisiä puutarhureiden tai hortonomien hommia, vaan kaikessa ollaan tilanteen mukaan auttamassa. Tämän alla olevassa kuvassa näkyvän härvelin avulla pakataan tavalliset ja luumutomaatit. Tomaatit kaadetaan tuohon oikean laidan ylämäkeen, josta ne nousee lajittelijaan ja laskeutuu laareihin. Töihin mahtuu yhtä aikaa ainakin kuusi pakkaajaa jos tarve vaatii. Valmiit pakkaukset nostetaan hihnalle, josta ne menee tuonne koneen syöveriin. Kone laittaa muovit päälle ja tarran vielä niskaan. Laadun tarkistuksen tekee siis ainakin tällä tilalla aina ihminen. Kakkosluokan tomaatit ovat pienempiä ja lajitellaan isompiin eriin. Oikein hyviä nekin, mutta kokonsa vuoksi kaupassa sitten vähän halvempia. Pintavaurioituneista ja hieman vihreistä tomaateista tehdään keittoa ja muita tomaattijalosteita, joita myydään Fridheimariin tuleville turisteille. Niitä muuten kävi viime vuonna 70 000. Turistivierailut ovat tilan toinen tulonlähde, joka kasvaa vuosi vuodelta merkittävämmäksi.

Tilalla on myös toinen pakkauskone, jolla purkitetaan kirsikkatomaatteja. Aikamoinen hökötys sekin. 

Pakkaamisessa ei kuitenkaan isommalla porukalla mene ihan koko päivää, joten kerkesin vielä kiertämään tomaattikasveja. Se oli kyllä kivaa! Käytännössä siis tuottavien vanhempien tomaattien joukossa kasvavat nuoret taimet taivutetaan katosta roikkuvan narun ympärille ja samalla poistetaan tomaatin energiaa vievät varkaat, eli varren ja lehden välisesta "kainalosta" kasvavat uudet taimet. 

Fridhemarissa on kasvihuonetuotannon ja turistipalveluiden lisäksi vielä islanninhevosia, niinkuin lähes kaikilla tiloilla täällä. Niitä on noin 20, mutta vielä en ole päässyt tekemään niiden kanssa lähempää tuttavuutta. Täytynee yrittää lähentyä niiden kanssa tulevalla viikolla paremmin. Tilan hevosista vastaa muuten Ahvenanmaalta kotoisin oleva nainen. Koti on yleensä aina vähän lähempänä kuin ennalta osaa ajatellakaan!

Asiakaspalvelunäyttö, asiakkaiden aateliset ja ajatus mentorointiohjelmasta

Ennen kesälomia tai kesän työharjoittelujen alkamista ryhmällämme oli näyttöviikko. Ensimmäinen Lepaan opintojen aikana. Kokeita meillä on toki ollut pitkin matkaa, mutta nyt piti ensimmäisen kerran antaa työnäyttö. Yksi aiheista oli asiakaspalvelu puutarhamyymälässä ja se toteutettiin tietenkin Lepaan omassa puutarhamyymälässä. 

Tehtävänä oli laittaa kasveja esille, kastella niitä ja olla asiakkaiden apuna. Päivän päätteeksi käytiin keskustelu opettajan ja työn ohjaajan kanssa ja arvioitiin kuinka homma sujui.

Puutarhamyymälän tarjonta on mukavan monipuolista ja sen esittely vaatii osaamista. Monet eri lajit ja niiden kasvuvaatimukset ja ominaisuudet kyllä oppii nopeasti työtä tekemällä. 

Edellisen päivän ryhmä järjesti kukat ihanasti väreittäin.

Usein oli kylläkin niin, että asiakkaat olivat paljon meitä harjottelijoita asiantuntevampia. Esimerkiksi työnäyttöpäivän ensimmäisessä linja-autolla saapuneessa Marttojen ryhmässä oli paitsi vuosikymmeniä puutarhanhoitoa harrastaneita kotipuutarhureita, myös ammattilaisia. Mieltä lämmitti, kun eräskin rouva  kertoi olleensa 60-luvulla samassa tilanteessa kuin minä, innokas puutarhuriopiskelija.

Joskus voi kohdata sattumalta myös kasvitieteen aatelisia. Yksi Lepaan puutarhamyymälässä myytävänä oleva luumu on "Leenan keltaluumu". Luumulajike on saanut nimensä kasvitieteilijä Leena Hämet-Ahdin mukaan. Leena on tehnyt uraauurtavaa työtä esimerkiksi kasvillisuusvyöhykkeiden määrittelyn saralla ja ollut mukana kirjoittamassa useita kasvitaksonomian perusteoksia. Retkeilykasvio ja Suomen puu- ja pensaskasvio näistä esimerkkeinä. 

Näyttöpäivän toinen linja-auto toi Leenan vierailulle Lepaalle, ja sain vaihtaa hänen kanssaan oikein mielenkiintoisia ajatuksia. Leenalla oli Lepaalta oikein hyviä muistoja ja sain häneltä unohtumatonta kannustusta kasvimaailman parissa työskentelyyn. Rakkaus kasveihin ei taida loppua koskaan, kun se kerran syttyy.

Kuvassa emerita Leena Hämet-Ahti löytämänsä luumulajikkeen vierellä. 

Näyttöpäivä oli täynnä touhua ja työ oli oikein mukavaa. Oli erittäin antoisaa opppia uusia kasveja ja nähdä puutarhamyymälän rutiineja. Tällaisiä oppimiskoulupäiviä voisi olla enemmänkin. Pidin myös siitä, että saimme heti palautetta työskentelystä, vaikka arviointikeskustelu olikin vähän jännittävä juttu.

Kaikkein parasta oli kuitenkin tapaamani ihmiset. Vaikka kohtaamiset olivatkin lyhyitä, monet jäivät mieleen pysyvästi. Leenan tapaaminen oli tietenkin ainutlaatuinen kokemus ja hänen innostava otteensa kasvimaailmaan säilyy mukanani pitkälle tulevaisuuteen. Mutta myös muut asiakkaat ja heidän kysymyksensä innostavat eteenpäin tällä mielenkiintoisella maanviljelyn osa-alueella. Jotkut hakivat uutuuksia ja erikoisuuksia, toiset perinnekasveja ja alueelle tyypillisiä lajikkeita. Kaikissa kohtaamisissa minä taisin oppia enemmän kuin asiakkaat..

Useiden vanhojen pioneerien kohtaamiset ja muutamat kurkistukset Kankaisten mansikkatilan omistajaperheen arkeen toivat minulle mieleen, että olisipa hyödyllistä jos meillä olisi jonkinlainen mentorointiohjelma. Siinä halukkaat yrittäjänä toimivat puutarhurit/hortonomit ottaisivat opiskelijan siipiensä suojiin ja opiskelija saisi käytännön tietoa alasta nimenomaan yrittäjyyden näkökulmasta. Mentoroitava voisi mennä vaikka päiväksi pariksi auttamaan yrittäjää tämän työmaalle ja voisi työn lomassa kysellä ja keskustella. Työssäoppimisjaksot toki tutustuttavat opiskelijat alan töihin, mutta ei niinkään alalla itsenäisesti toimimisen moninaisiin haasteisiin. Voisiko tällaisesta olla apua myös tilanteissa, joissa yrittäjä haluaisi siirtyä eläkkeelle, mutta jatkajia ei löydy omasta takaa?.. Tässä idea opetusohjelmalle, saa käyttää!

Syreenin mikromonistusoperaatio 900/1500

Tässä eräänä päivänä Lepaalla pääsimme näkemään mitä kasvien mikrolisäys eli laboratoriossa kloonaaminen oikeastaan tarkoittaa. Onpa mielenkiintoista! Ihan sitä "mikro"-vaihetta emme päässeet näkemään, mutta "purkista multaan" -vaiheen sitäkin paremmin. Tässä siis Syringa vulgaris purkkikoossa. 

Laboratoriossa sekoitellaan Agar-ravinnealustageeli, johon siirretään kasvista eristetty solukko tai kasvupiste. Tuo alusta ei valitettavasti oikein kuvassa näy, mutta se on sellaista läpinäkyvää geelimäistä ainetta. Siellä ne pikkukasvit sitten kasvaa, kunnes tulee aika siirtää ne kasvihuoneessa kasvatettaviksi turvealustalle. 

Agarilla pikkutaimeen kasvaneet juuret eivät ole elinkelpoisia pidemmän päälle, joten ne leikataan pois. Syreenin alkutaimeen tarvitaan noin 1,5 cm pituinen verso, joten isommista tulee kaksi. Meidän ryhmämme sai tehtäväksi tuottaa 1500 pikkutainta.

Pikkutaimien kasvualustaksi tuli rahkasammalturve, johon oli sekoitettu perliittiä. Se on tuo valkoinen rae tuolla turpeen seassa. Perliitti tehdään vulkaanisesta kivestä ja se on täysin neutraali aine. Sitä käytetään kasvualustoilla ilmavuuden lisäämiseksi. Toinen hauska puutarhuriaine on vermikuliitti, jota taas käytetään kasvualustoissa sen hyvän veden ja ravinteiden sitomiskyvyn takia. Jäin miettimään näiden sinällään näppärien aineiden ympäristökuormaa… 

No, eteenpäin tarinassa. Leikatut pikkutaimet kastetaan nopeasti juurrutushormoniliuokseen, jossa on mm. kasvin omaa kasvuhormonia nimeltä auksiini. Jälleen konkretisoitui kasvibiologian asiat! Eli kun naapurisi saa omat siemenensä kasvamaan tukeviksi pikku taimiksi, hän luultavasti tuntee sinua paremmin ravinteet ja kasvien hormonit. Juurrutushormoniaineita voi ostaa ihan tavallisista puutarhakaupoista. Mutta ehkä itse miettisin ennemminkin ne ravinneasiat kuntoon. Ei se kasvikaan ilman ruokaa kasva! Ilman hormonipistoksia saattaa pärjätä.

Pikkutaimia täytyy käsittelyn ajan säilyttää vesipurkissa ja kastella koulimisen jälkeen hyvin, koska pikkutaimille ei kehity samanlaista vedensäätelyjärjestelmää kuin "normaalisti" kasvaneilla kasveilla. Ne siis kuihtuu ja kuivuu nopeasti.

Eli vesipurkissa olevien pikkutaimien juuri leikattu alaosa kastetaan hormoniliuokseen 3 sekunnin ajaksi ja sitten pistetään pinseteillä kasvualustaan. Siellä se sitten kasvattaa itselleen uudet juuret ja matka alkaa kohti jonkun syreenistä haaveilevan pihaa.

Minä itse karkasin kesken työn muihin hommiin, mutta kuulin jälkikäteen, että 1500 pikkutaimen tavoitteesta jäätiin aika tavalla. 900 pikkusyreeniä jäi kasvihuoneelle voimistumaan. Täytyy käydä joskus katsomassa miten taimet jaksaa…

Kasvihuonemansikka ja kultaakin kalliimpi surraava laatikko

Lepaalla on iso kasvihuone. Isoin kasvuala on varattu tomaatille, mutta on siellä muutakin! Kurkkuja esimerkiksi. Ja mansikoita. Kas tässä. 

Ammattimaisen viljelyn erottaa harrastelijoiden jutuista nyt ainakin se, että kun viljeltävät pinta-alat ovat isoja, ei viljelmillä mennä kastelukannu kädessä taimia kastelemaan. Kastelujärjestelmä on oltava. Ne on nuo valkoiset häkkyräletkut. Kastelujärjestelmät on kalliita. Mutta toisaalta taas vesitaloudellisessa mielessä tehokkaita, kun vettä ei mene hukkaan. Samalla ravinteet saadaan sopivina määrinä juuri sinne minne pitääkin. Mä en ole ihan vielä ymmärtänyt sitä, miten kukaan viljelijä voi saada työstään palkkaa, kun kustannukset ovat suuret ja hinnat tosi alhaiset. EU:n maataloustuki ei ole kyllä turha asia jos viljelijän toimeentuloa miettii. Ja pitäisi miettiä. 

Tuo keltainen paperijuttu on liima-ansa, josta voi tarkkailla kasvihuoneen tuholaisasioita. 

Mansikan lehdillä näkyy sahanpurua, joka on siinä ihan tarkoituksella. Tässä harjoitetaan biologista torjuntaa. Mansikkapunkki on ikävä otus, jota ei mansikkapenkkiin haluta. Pahimmillaan mansikkapunkki ikäänkuin imee kasvin tyhjiin eikä satoa sitten tule. Sahanpuru nyt ei itsessään torju mitään, mutta purun mukana viljelmälle levitettiin 10 000 petopunkkia. Eli jos mansikkapunkki sattuisi eksymään viljelmälle, siellä jo valmiina odotellaan… 

Huomasitte varmaan hentoisen Kekkilän mainoksen (eikä siitä edes maksettu…). Yllä olevassa kuvassa mansikka on istutettu Kekkilän vihanneslevyaslustalle. Eli turvetta sisältää nuo pussit. Puutarhatuotannossa käytetään perinteisesti erittäin paljon turvetta, mikä ei ole välttämättä ihan hyvä asia. Turpeen päästöt ovat aikamoiset. 

Alla kuvassa olevat mansikat on istutettu kookokseen! Ai siis mihin?! No kookokseen. Ymmärtääkseni kookospalmun runko on tässä se pääasiallinen kohta puuta, josta tätä kasvualustaa tehdään. Verrattuna turpeesen tämä on tietenkin tuontituote, mutta kuljettamisesta aiheutuvat ilmastopäästöt ovat paljon paljon paljon pienemmän, kuin turpeen aiheuttamat päästöt. Kookos on hyvin ilmavaa, ja helppoa käsitellä, kun sen saa kaupasta todella tiiviiksi harkoksi pakatuna. Lisää vain vesi. 

Ja seuraava ihmettelyn kohde näkyy alla olevassa kuvassa. Mikä missä?… Tietenkin tuo keltakantinen laatikko, jossa on jonkun pörräävän hyönteisen kuva. 

Eli tämä. 

Googletus aiheesta kertoo, että tämä (yllättävästi hollantilainen) Koppert -niminen firma tuottaa ja myy monenlaista biologiseen torjuntaan, pölyttämiseen ja ties mihin soveltuvaa tuotetta. Tämä keltakantinen on siis kimalaisyhdyskunta (Bombus terrestris), jonka voi ostaa kasvihuoneeseensa pölytyshommiin. Aika mahtavaa! Kimalaisia vetää puoleensa sininen väri, joten jotain muuta päälle kasvihuonehommiin. 

Ja täältä niitä pikkupetojakin näköjään saa. Aika monenlaista. Enpä tiennyt että tällaistakin bisnestä on olemassa! Joku kysyy: "Mitä teet työksesi?" "-Noo… Kasvatan ja myyn petopunkkeja ja kimalaisia.." "Ahaa…" Eikä ole mitään pientä bisnestä tämä. 

Viljelmältä löytyi myös mesimarjaa jo kovasti kukassa. 

Ja kun tarkkaan katsoo, näkyy myös kimalainen työssään mesimarjan kukassa. 

Jos joku muuten on sitä mieltä, ettei luonnon suojeleminen ole nyt niin tärkeää - miettikääpä pölyttäjien merkitystä tässä maailmassa. Suuri osa ihmisen ravinnontuotannosta perustuu pölyttäjien tekemälle työlle. Siinä ei sitten syö ihmiset eikä eläimet, jos pölyttäjät menee lakkoon. Tämä on yksi niistä ekosysteemipalveluista, joita emme usein tule edes ajatelleeksi. Tässä vain yksi syy, miksi elinympäristöjä ja luonnon monimuotoisuutta tulee suojella. 

Sarjakuva kertoo usein asiat aika ymmärrettävästi, niin nytkin. 

Lähde: Suomen Luonnonsuojeluliitto.

Vahvaa runkoa aina tarvitaan! - Varttamista taimistolla

Taimia tuottavilla taimistoilla omenapuita tuotetaan liukuhihnatyöltä näyttävällä varttamisella. Ymmärtääkseni homma menee jotenkin niin, että tilataan jostain (eli aina Hollannista) perusrunkoja ja sitten leikellään ja teippaillaan ja tuloksena on kas - kasvatusta vailla valmis omenapuu! Perusrunko on yleenä samaa lajia, mutta eri lajiketta kun jalo-osa, eli se pätkä oksaa joka siihen runkoon kiinnitetään. Eli jos omenapuu halutaan, olisi perusrungon hyvä olla omenaa myös. Yleensä käytetään "Antonovka" lajiketta perusrunkona, lienee hyvä ja kestävä runkoinen lajike kyseessä. Antonovkan runkoon voi sitten laittaa mitä tahansa muuta omenalajiketta, ja omenat ovat siis tätä toista lajiketta myös. Aika kummaa touhua.

Mahdollista on varttaa yhteen runkoon vaikka jokaisen perheenjäsenen oma lempiomena. Punaisia Akselille ja keltaisia Siljalle. Elisa haluaisi mielellään vihreää… Mahdollista kyllä on myös eri lajien varttaminen yhteen. Pihjalaan voi vissiin varttaa vaikka mitä. Ei ihme, että tämä lajien tunnistus on hieman haastava laji…. 

No, tämähän täytyy jokaisen puutarhurin tietenkin osata! Opettaja neuvoo ja oppilaat seuraa aikas tarkkaan. 

Välineet hyvässä järjestyksessä. Sitä, tätä ja tuota ja tietenkin Sinolia. 

Jäikö puuvarren osat mieleen kasvibiologiasta?? Nyt sitä tietoa tarvittiin...

Varsinainen reenaaminen alkoi tästä.

Eli kiva risukasahan se siinä. 

Eikun veitsi käteen ja varttamisviiltoja opettelemaan. Opettaja hallitsi hermonsa hyvin, koska oli aika viilipytty. Itse hermoilin hieman opiskelutovereiden sinne tänne suihkivia veitsikäsiä… 

Reenaaminen loppui sitten tähän.

No, tällä kertaa vältyttiin suuremmilta verivahingoilta. Näin ei aina ole… 

Täytyy ruveta pohtimaan minkälaisia lajeja meidän pihjalaan yhdistelisi. Omenoita ja päärynöitä nyt ainakin! 

Ja tässä vielä mistä lie syystä taimistolta löytynyt tällainen joku. Aika hyvä valikoima tuolla Lepaalla on, kun banaanejakin saa ostaa. 26 ja 36 on tainneet nyt tällä kertaa päässeet loppumaan, kun on tuollainen lappu laitettu päälle… :D

Omenapuiden kevätkampaus

Olen kovasti odottanut omenapuiden leikkaamista. Opiskelun alussa kysyttiin minkälaisia asioita tällä koulutuksella kukin haluaa saavuttaa, ja minä vastasin jotenkin näin: "Haluan käytännön tietoja ja osaamista tästä yhdestä maatalouden osa-alueesta ja mahdollisia bisnesajatuksia. Ja sitten vielä haluan oppia leikkaamaan omenapuita!"

No koska traktorilla ajelu olikin niin helppoa, mentiin vielä samana päivänä omenapuita ihmettelemään Lepaan pelloille. 

Ensin hetki ihmeteltiin ja sitten leikattiin. Näistä puista oli aika selkeästi nähtävissä mitä pitää tehdä…

Ja työturvallisuuskurssin käyneenä tiedän, että näillä tikapuilla voi vielä ilman turvavarusteita seisoskella. Alla olevassa kuvassa allekirjoittanut pohtii vuosikasvuston syvintä olemusta. 

Näkymä latvuksesta käsin. Olisi ollut ihan helppoa jos ei olisi ollut noita oksia joka paikassa tiellä. Pannahiset...

No kimppuun vaan! 

Tästä kokemuksesta voimaantuneena uskalsin vihdoin leikata vuosia leikkausta vaille jääneen päärynäpuuni (jota voi siis ajatella omenapuuna). Katsotaan nyt miten sille mahtaa käydä. Aika piiskainen oli hän ennen toimenpiteitä. Olen perinyt viimekesäisen talon ostamisen myötä vanhan pihapiirin, ja koska puutarhahoito on ennenkaikkea omista mieltymyksistä kiinni, on omassa pihassani kaikenlaista puuhattavaa. 

Mun mielestä noita puita pitää ensin hetki katsella. Mitähän tuosta puusta haluaisin ja mihin se mahdollisesti leikkauksella taipuu. Enhän mä itsekään väkisin muutu vaikka pidemmäksi, vaikka miten haluaisin. Tai vasenkätiseksi. Samanlaisia otuksia ollaan aika pitkälle kasvit ja ihmiset. Omat omenapuuni saavat vielä hetken odottaa leikkausta. 50-60-lukulaiset jättiläiseni on sen verran kookkaita, että en uskalla pakkasella lähteä tikkaille kiikkumaan. Tai siis, joku nosturihan sinne oikeasti pitäisi tuoda… Odotan kyllä kevättä ja kesää hyvin eri tavalla kuin koskaan ennen. Miten mahtaa puutarhani vanhat asukit reagoida uuden emännän toimiin… 

Traktorilla ajamisen helppous ja itsensä voittamisen onni

Aurinkoinen maaliskuun kevätpäivä oli kuin tehty ajoharjoitteluun. Kukaan meistä oppilaista ei varmaankaan ajatellut OIKEASTI ajavansa traktoria ihan vielä. Jos ensin katsellaan ja kuunnellaan. No - niin tehtiinkin. Katseltiin ja kuunneltiin. 

Aloitetaan helposta. Mistä traktoria tankataan? No riippuu merkistä ja mallista.  

Ylla olevassa Valtrassa tankin korkki on tuo musta ympyrä tuossa hieman mallinumeron (700) alapuolella.

Missä on traktorin vaihdekepit ja miten ne toimii? No riippuu merkistä ja mallista. Entä muut hallintalaitteet? No riippuu merkistä ja mallista.

Tässä yllä olevassa John Deeressä iso oranssi on auton vaihdekeppiä vastaava ja kytkimen näköisen oranssin voi säätää jäniksen ja kilpikonnan väliin. Eli mennäänkö jänistä vai kilpikonnaa… Kuvassa ei näy kahta muuta vaihdekeppiä. Mutta periaatteessa traktorissa voi olla aika monta vaihdetta. Nuo mustat on työlaitteiden hallintan liittyviä. Niiden ihmeelliseen maailmaan päästään myöhemmin.  

Ja palataanpa jo aiemmin tässä blogissa esitettyyn kysymykseen. Missä on pakki traktorissa? Arvaatko jo? 

Juuri niin. Riippuu merkistä ja mallista. Tässä mallissa se on tuo oranssi vipu. Jos muistan oikein, John Deeressä kaikki oranssilla oleva liittyy voimansiirtoon. Kätevää!

Mutta niin se vaan on ettei traktoria kuuntelemalla ajeta. Eikun ajamaan!

Oli muuten mukavaa! Eikä nyt niin järjettömän vaikeaa. Kiipeä koppiin. Tunnista hallintalaitteet. Kytkin pohjaan ja siitä se lähtee. 

Ammattikoulussa annetaan näyttöjä. Ne on kokeita joilla näytetään että joku taito on opittu. Traktorilla ajaminen kuuluu meillä "Teknologian perusteet" -nimiseen kurssiin, ja näyttönä meidän tulee osata tehdä ajoonlähtötarkastukset, ajaa, liittää traktoriin työkoneita (peräkärry) ja ajaa tällä yhdistelmällä ja peruuttaa peräkärryn kanssa. Enää tämä ei tunnu niin kaukaiselta kun ennen tätä ajopäivää. Uskon jopa että onnistuu oikein hyvinkin. 

Meidän luokka on aika iso ja koululla ei ole tietenkään ole mitään 20 traktoria. Osa ajelikin leikkureilla ja osa odotteli pientareella omaa vuoroaan. Oli ihana huomata, miten alkutuntien epävarmuus ja epäuskoisuus omiin taitoihin muuttui onnistumisen suuriksi hymyiksi. Meitä oli joukossa useita joilla ei ole edes autokorttia. Heillä varmasti jännitys oli vielä tuntuvampaa, kuin meillä jotka ajavat autoa. Mahtavasti hekin ajelivat menemään. Traktorin kyydistä on hyvät näkymät, aurinko paistoi ja kaikilla oli hyvä mieli. Mahtavaa!

Ja päivä jatkui omenapuiden leikkaamisella. Siitä lisää kohta.